89 ja 1 yön viimeinen tarina

Olen ollut kotona nyt tasan viikon. Tuntuu, kuin en olisi poissa ollutkaan -näin nopeasti sitä lumpsahtaa taas normaaliin elämään. Kaksi niin täysin eri maailmaa, mutta taas olen siellä, missä pitääkin.

Tässä viimeisten päivien tunnelmia:

Vikalla viikolla alkoi oikeasti talvi. Aamupäivällä oli vielä ihan lämmintä ja kirkasta, kunnes muutamassa hetkessä sää muuttui sumeaksi ja lämpötila viileäksi. Hiekkamyrskyhän siinä taas kummitteli! Siitä lähtien lämpötila heilui kymmenen asteen molemmin puolin ollen aamulla jopa lähellä nollaa, mutta auringossa on yhä lähes 30 asteen lämpötila.


Olin vielä ennen lähtöäni fysioterapiassa (niska/selkä) ja naisten odotustilassa sain seurata, kuinka vinoon mennyt Mekkaa osoittava nuoli oli tehdä tepposet rukoilijalle. Ensin ihmeteltiin, oliko nuoli vahingossa vai tahallaan vinossa ja mattoa siirrettiin edes takaisin. Löytyi sitten lopulta se oikea suunta, mutta mietinpä vain, että olisiko rukous mennyt hukkaan, jos matto olisikin ollut 10 cm vinossa?

Onko vihreä nuoli vinossa tarkoituksella?

Nyt on suunta oikea!

Huomasin, että joillakin potilailla oli sormessa pidettävä mittari. Luulin, että täällä on lanseerattu askelmittari innostamaan lihovaa kansaa liikkumaan, mutta ei, kyse onkin rukouslaskurista! Sitä näpsytetään aina rukousta lausuttaessa ja illalla voi sitten tarkistaa, montako kertaa tuli rukoiltua. Moderni rukousnauha siis. Jeddan matkalla taksikuski muuten kertoi, että jos ramadanin aikaan rukoilee Mekassa, yksi rukous vastaa miljoonaa normaali aikaan lausuttua rukousta. Aika hyvä voittosuhde sillä rukouksella.

Koko tämä boxi maksoi 9€

Töissä ei vietetty mitään tilaisuutta kunniakseni ja hyvä niin. Herkästi vetistelevänä ihmisenä sain nieleskellä kyyneleeni ilman ulkopuolisten myötähäpeää. Vein työkavereilleni donitseja, keksejä (meiltä Jennyn kanssa syömättä jääneitä paketteja, sorry vaan...) ja mehua. Kaikki tulivat kuitenkin päivän aikana yksitellen mua hyvästelemään ja toivottivat tervetulleeksi pian uudestaan. Lähinnä kertoivat jäävänsä kaipaamaan iloisuuttani ja "tiettyä tunnelmaa". Erityisesti lääkärit toivoivat pikaista paluutani heille sysäämästäni suuresta työmäärästä huolimatta, mikä tietysti ilahdutti. Tunnen ihan oikeasti olevani tervemennyt sinne vielä joskus.

Sitä ollaan vähän parempaa porukkaa, nääs!

Kävimme Jennyn kanssa vikana päivänäni töiden jälkeen vielä aurinkolasiostoksilla. Olin jo päättänyt, etten prinsessalaseja (isoja, mustia, koristeellisia merkkilaseja) osta, mutta lähdön lähetessä tuli pakokauhu ja pakkohan se oli ostoksille vielä lähteä. Täytyy todeta, että hyvä että lähdimme!

Otimme viimeisen päiväni kunniaksi taksin lennosta (aina vähän kyseenalaista), mutta kuski ei löytänyt ennakkoon valitsemaamme optikkoliikettä. Yritimme soittaa liikkeeseen, onnistumatta. Lopulta jalkauduimme taksikuskimme helpotukseksi.

 Kävimme kysymässä toisesta liikkeestä, josta kerrottiin, että puoti on lopetettu mutta he kyllä antavat alennusta, minkähänlaisesta alennuksesta olisi  kyse (- 35%)?   Myyjä oli ylitsepursuavan innoissaan eikä yhteisen kielen puute haitannut yhtään, ja saimme arabialaista kahvia hyvien kauppojen lisäksi. Paluumatkalla hyppäsin vielä kesken matkan taksista kuvaamaan tätä loistoa, mikä täällä on arkipäivää. Kristallikruunukaupassa sai pientä valaisinta hakea. Ne olivat valtavia, mitenköhän katot kestävät?!

Tässä vielä viimeinen kuva abayassa ja huivissa (sekä uusissa aurinkolaseissa). Prinsessathan ei aurinkolaseja riisu, vaikka pimeää olisikin. Ei sisällä eikä ulkona.

Hiljennä! Ei kiirettä!

Sitten koitti lähdön hetki. Kiirehän siinä lopulta tuli, mikä varmasti helpotti Jennyn hyvästelyn tuskaa. Ei ollut aikaa velloa lähtötunnelmissa. Kuski tuli hakemaan klo 21, lento lähti klo 1. Ukko kaahasi 160 km/h ja minä pelkäsin takapenkillä.

Olin saanut varoituksia kaaoksesta kentällä, mutta check in (matkalaukku läpivalaistiin, puntari oli rikki eli ei ylipainopaineita) ja turvatarkastus veivät ainoastaan 20 minuuttia.
Taas toisitui sama kuin sisäiselläkin lennolla Jeddaan, eli kamat läpivalaisuun ja itse verhojen taakse eri huoneeseen naisten puolelle. Siellä tutkittiin käsikäyttöisellä  metallinpaljastimella mukavia samalla rupatellen, ei tarvinnut poistaa vyötä, kenkiä tms. Verhojen takaa päästyäni palasin läpivalaisun toiseen päähän ja siellähän käsimatkatavarani passi, bordarit ja rahat/luottokortti  mukaan lukien onneksi odottivat. Niitähän ei varsinaisesti vartioinut kukaan turvatarkastajien huomion ollessa tietenkin kiinnittyneinä itse läpivalaisuun.

Abaya lähti lähtöportilla

Koska matkustin yksin, jouduin salakuvaamaan myös itseäni. Se se vasta vaikeaa hommaa onkin! Heittäydyin kuitenkin homman noloudesta huolimatta poseeraamaan itselleni, mutta yritin tehdä sen mahdollisimman salassa ainakin määrän suhteen. Poseerasin pari kertaa itselleni ihan julkisesti, mutta koska selfiet tuppaavat tärähtämään varsinkin kun kuvaamisen yrittää tehdä nopeasti, jouduin ottamaan lisäkuvat salaa.

Nukkumisselfie Riad

aamupala välillä RUH-MUC

Kaikki meni putkeen! Olen niitä ihmisiä, jotka eivät ikävä kyllä kykene nukkumaan koneessa, joten matkan aikana vain lähinnä pilkin ja vaihdoin asentoa. Koneet olivat ajallaan, lennot olivat tasaiset eivätkä vierustoverit häirinneet. Lentokoneruokakin oli ihan hyvää.


Vaihdoin konetta Munchenin kentällä ja kulutin aikaani shoppaillen. Gantin liikkeessä mulle tarjottiin espresso, josta muistui mieleeni edellispäiväinen arabialainen kahvi optikkoliikkeessä. Nyt olin pudonnut tavallisten ihmisten joukkoon, ei enää prinsessakohtelua.

Munchen

Helsinki

Lähestyessämme Helsinkiä alkoi (taas) itkettää, kun ajattelin kohta koittavaa tapaamistani rakkaitteni kanssa. Make oli hakenut pojat koulusta ja kaikki kolme olivat odottamassa niin iloisen ja terveen näköisinä, tosin kovin olivat kalpeita. Kaikki tuntui unenomaiselta, eikä vähiten siksi, että valvottuja tunteja oli takana siihen mennessä jo lähes 31.

Koti tuntui heti kodilta ja minulle tarjoiltiin paljon herkkuruokia- ja juomia. En tarkoituksella ottanut päiväunia, vaan sinnittelin hereillä iltaan asti lopulta valvoen 44 tuntia putkeen. Tämän ansiosta en herännyt sisäiseen saudikellooni klo 4:20 Suomen aikaan, vaan ihan normaalisti kahdeksalta normaalipituisten yöunien jälkeen. Siitä se arki sitten alkoikin, ja arjestahan mä tykkään! Ekan viikon olen tosin lomaillut (ma-ke olivat aamusta asti täynnä hoideltavia asioita, kuten esimerkiksi hiukset), mutta tänään palasin töihin innoissani. Näiden kolmen kuukauden elähdyttämänä tuntuu työtarmo taas kukoistavan ja täytyy sanoa, että kyllä meillä on täällä Suomessa asiat tosi hyvin, niin sairaanhoidonnallisesti kuin muutenkin! Ja mun työkaverit... <3

Kiitos kaikille lukijoille, on ollut ilo kirjoitella näitä kokemuksiani tietäen, että joku muukin niitä lukee kuin vain minä ja lähimmäiseni. Tähän, näihin kuviin ja näihin sanoihin, loppui tämä seikkailu. Paitsi vielä muutama sana: uutta odottaessa...