Kauneuden- ja terveydenhoitoa

Sairaalassamme on kauneussalonki (sairaala-alueella on vielä toinenkin), johon mennään varaamatta aikaa. Iäkäs rouva, joka salonkia pyörittää, on kuin haamu: valkoista värivoidetta, mustat suttuiset silmärajat ja yli huulten rajojen levinnyt punainen huulipuna jo heti aamusta. Hän itse ei (onneksi) tee hoitoja, vaan filippiiniläinen työväki hoitaa asiakkaat -kuten ylipäätään kaiken toisen palveluun ja siivoamiseen liittyvän muutenkin. Olen itse käynyt vahauttamassa sääriä ja värjäyttämässä kulmia, ja työ tehdään perusteellisesti ja nopeasti. Koska olen social clubin jäsen, saan hoidot alennettuun hintaan.

Säärikarvojen vahaukseen mennessä hoitaja kysyi, vahataanko myös reidet. Siis mitä? Ei mulla ole karvaiset reidet. Vai onko? No, totesi sitten itsekin, ettei kai ole tarvetta, joten päädyimme alkuperäiseen pyyntööni eli pelkkiin sääriin. Liuskat paikoilleen ja räps, sama toistui tarvittavat kerrat ja kun kuvittelin jo kaiken olleen valmista, alkoi hoitaja vahaamaan jalkapöytääni. Myös kaikki varpaat vahattiin -hyvä, ettei jalkapohjiakin. Sanoin, että tämä taitaa nyt kyllä olla vähän turhaa, mutta homma jatkui kuin liukuhihnalla ja olihan se lopputulos silkkisen pehmeä ja 12€ arvoista.

Ihan aidon näköinen

Toinen kauneudenhoidonnallinen asia, mitä on tullut tehtyä, on kulmien värjäys. Se sisältää myös muotoilun, mikä täällä tarkoittaa sekä vahalla että langalla tehtävää karvojen repimistä. Ensin kysyttiin, poistetaanko koko kasvoista karvat (jaahas!), mutta sanoin, että kulmat riittävät. Kuitenkin varmuuden vuoksi hoitaja rullasi langalla myös otsan. Kulmat värjättiin kulmakarvojen yli tarkoituksella niin, että kulmista tuli tummat ja terävämuotoiset paikallisen muodin mukaan. Väri kestää iholla alle viikon, mutta kulmakarvoissa onneksi pidempään. Hintaa tälle ilolle kertyi 8€.



Mitä sairaalan työntekijöiden terveydenhoitoon tulee, on täkäläinen työterveyshuolto vertaansa vailla. Family medicine on tarkoitettu sekä työntekijöille että heidän perheilleen ja se sisältää kaiken mahdollisen. Jos kyse on akuutista vaivasta, mennään family medicineen jonottamaan heti aamusta, kiireettömissä tapauksissa voi lääkärille varata ajan.

Sairaanhoitaja kysyy aina pituuden, mittaa painon, verenpaineen, happisaturaation ja kuumeen -oli vaiva mikä hyvänsä. Hän myös haastattelee potilaan, jonka jälkeen siirrytään jonotuksen jälkeen lääkärin vastaanotolle. Lääkäri kyselee ja joskus tutkii, määrää mahdolliset jatkotoimenpiteet ja -kokeet sekä määrää lääkkeet. Ne haetaan sairaalan apteekista ja ovat ilmaisia. Itse esimerkiksi kärsin kovan sängyn aiheuttamista niskakivuista ja sain vaivaani relaksantteja, kipulääkettä ja lihasvoidetta sekä ajan fysioterapiaan. Lääkäri tarjosi myös sairauslomaa, mutta sanoin, että pärjään kyllä ilmankin. Myös varvas tulehtui (ei saa mennä itse sörkkimään haavaa!) ja sain siihen antibiootit ja antibioottirasvaa sekä purkillisen kipulääkkeitä.

Ostin itselleni "Easy Diet" nimisen ruokapalvelun. Miten helppoa kaikki onkaan! Palvelun tarjoajalla on vihkonen, josta rastitetaan ateriavaihtoehdoista haluamansa.

Joka päivälle on kaikille aterioille kolme eri vaihtoehtoa, joista yksi on kasvisruoka. Pääruokien lisäksi tulee myös aina valinnan mukaan joko salaatti tai keitto sekä jälkiruoka. Joka aamu ennen klo 6 asuntolan alakertaan tuodaan ruokalähetys, joka sisältää siis koko päivän ruoat. Ne on pakattu valmiiksi mikron kestäviin kertakäyttöastioihin, myös aterimet tulevat mukana. Kamala määrä muovia, mutta niin täällä kaikki pakataan -ikävä kyllä (eikä kierrätystä ole missään muodossa!).  Ruoka on todella hyvää ja olenkin valinnut vaihtoehdoista pääosin ne paikalliset tai eksoottisilta kuulostavat ruoat, tosin joskus tarjolla on myös pizzaa, hampurilaista tai tortillaa. Ainoa miinuspuoli on ruoan korkea hiilihydraattipitoisuus ja vähemmälle jäävä proteiinin määrä, mutta koto-Suomessa sitten taas korjaan ravintoarvot kohdilleen. Tämä palvelu maksaa noin 14€ päivä ja se ostetaan joko kahdeksi viikoksi tai kuukaudeksi kerrallaan.

Raato

 

Vielä yksi hyvinvointiin liittyvä ylellisyys on hieroja (taas kerran filippiini, totta kai), joka käy meillä kotona hieromassa kerran viikossa. Hieronta on ihanaa, mutta varsinkin takareidet sattuu niin, ettei tiedä itkeäkö vai nauraa. Hieronta maksaa 10€ tunnilta, joten sitä ei voi olla käyttämättä hyväkseen kaikesta tuskasta huolimatta.

Yö aavikolla eli eräretkeilemässä

Ilmoittauduimme Jennyn kanssa perjantaiselle Social clubin Yö aavikolla retkelle. Luulin alkujaan, että aavikolle mennään alkuillasta sopivasti auringonlaskun aikaan ja lähdetään takaisin seuraavana aamuna. Kuvittelin myös, että siellä nukutaan nuotion ääressä tähtitaivaan alla, mutta oppaamme Faris kertoi, että nukummekin teltassa ja leiripaikalla on myös vessa ja juokseva vesi. Mielikuvissani pystytin muiden eränkävijöiden kanssa isoa telttaa, söin nuotiolla paistettua kamelin lihaa ja lopulta makasin kylki kyljessä tiiviisti aavikon villejä yöääniä kuunnellen.

Vaikka kyseessä oli retki luontoon, jolloin mielestäni on tarkoitus olla vähän epämukavissa oloissa, lainasimme kuitenkin suomalaiselta kollegalta retkisängyt ja makuupussit. Saimme myös vinkin, että vaatteita kannattaa ottaa mukaan kasapäin hanskoja ja pipoa myöten (minun tapauksessani siis ne sukat sekä ylä- että alaraajoihin). Aavikolla on kuulemma yöllä jäätävän kylmä!

Suloinen lammaskin pääsi mukaan retkelle!

Poiketen kuvitelmistani lähdimme retkelle jo heti aamusta. Pohdiskelin kylläkin ennen retken alkua, että mitähän siellä aavikolla mahdetaan koko pitkä päivä tehdä, mutta Fariksen mukaan siellä riittää  koko ajan ohjelmaa ja hauskanpitoa. Meidän oli tuttuun tapaan käsketty olla paikalla jo varttia vaille yhdeksän, koska lähtö olisi yhdeksältä. Lopulta lähdettiin matkaan -kuinka ollakaan- puoli kymmenen... Tavarankuljetusauto pakattiin täpötäyteen sekä meidän yöpymistavaroit ja vaatekasseja että ruokatarvikkeita. Lopulta pakattiin myös elävä lammas, joka joutui mustaan jätesäkkiin. Pää sentään oli säkin ulkopuolella.

Meitä lähti matkaan koulubussillinen (joka on social clubin retkiauto), tai oikeastaan 1/4 bussillista eli lähinnä kourallinen länsimaalaisia sairaalan työntekijöitä ja muutama saudiperhe omilla maastoautoillaan. Ajoimme pari tuntia päästen vihdoin perille aavikolle, jossa odottikin varsinainen yllätys: teltat olivatkin ihan kiinteitä, isoja yhden huoneen mökkejä, joissa oli paksuilla matoilla peitetyt betonilattiat. Katossa oli monta lamppua ja myös ulkona oli valaistus. Vessakin oli, sekä nuotio- ja grillipaikka. Telttoja oli ainakin 3-4 ja kauempana näkyi vielä lisää, tosin ne eivät kuuluneet meidän teltta-alueeseemme. Lisäksi pihapiiristä löytyi teurastuspaikka: se lammas!

Yht'äkkiä maastoautoja tuli koko ajan lisää sekä myös muutama pikkuauto. Kaikista tuli ulos saudeja perheineen, lapsia oli todella paljon ja vilinä ja vilske (ja kakofonia) sen mukaista. Koska aurinko paistoi lämpimästi, kokosimme Jennyn kanssa retkisängyt ulos ja asetuimme lueskelemaan ja torkkumaan. Todettakoon, että retkisängyt olivat huomattavasti pehmeämmät kuin meidän sänkymme kotona. Nälkäkin oli jo kova, mutta luvattu lounas ei ollut vielä valmis. Se lounas nimittäin karkasi ja sitä jahdattiin maastoautolla aavikolla, kunnes se saatiin kiinni ja lahdattiin parinkymmenen metrin päässä meidän auringonottoalueeltamme. Itse pidin tiukasti silmät kiinni enkä myöskään kuunnellut -ei se lammas tosin mitään ääniä päästellytkään. Teurastusta oli todistamassa suurin osa lapsista ja muutama aikuinen, se oli ilmeisesti hieno tapahtuma paikallisille. Fariksella oli koko loppupäivä ne samat verentahrimat vaatteet päällään...

Lampaan kypsymistä odotettiin sitten tovi ja mulla alkoi jo kärsivällisyys loppua. Sanoin Jennylle, että mä haluan täältä pois, en todellakaan viihdy tällä perheleirillä seuraavaan aamupäivään asti. Lisäksi huomasin, että olin ottanut antibiooteista vain puolet mukaan (tulehtunut varvas) ja siitähän sitten keksittiin oiva syy palata Riadiin yöksi ja jättää nämä möykkääjät iloitsemaan keskenään. Ikävä kyllä Faris sanoi, että kaikki täällä olijat jäävät yöksi, kukaan ei ole lähdössä illalla takaisin. Kaiken huipuksi yöpymistelttaan kannettiin vielä televisio ja lautasantenni jalkapallo-otteluiden katselua varten!

Vatsan kurniessa jo ihan lakkaamatta saimme maistella pari nokaretta lampaan maksaa, joka olikin ihan hyvää. Lopulta loputkin lampaasta valmistui (oli todella sitkeää!) ja pääsimme syömään. Lapsille oli kanaa, muille siis lammasta isoina paloina paksun nahan ja luiden ollessa vielä lihassa kiinni sekä arabialaista salaattia ja riisiä. Onneksi oli se riisi, koska lampaasta ei kyllä irronnut kuin kaksi pikku nokaretta syömäkelpoista lihaa (no nappasin mä yhden kanankoivenkin salaa. Saudiperheet olivat tuoneet paljon omia eväitä joita söivät ennen varsinaista lounasta, joten arvelin, ettei se yksi pikku koipi ole keneltäkään lapselta pois).

Lounaan jälkeen paistettiin vaahtokarkkeja nuotiolla, tai oli niitä paistettu jo ennen lounastakin joidenkin toimesta. Autoja tuli vieläkin lisää ja väkeä alkoi olla todella paljon paikalla. Istuskelimme matoilla nuotion äärellä, jostain valtavasta autosta alkoi musiikki soida (oli erittäin hyvä äänentoisto, laitteet varmasti yhtä upeat kuin autokin) ja lopulta auringon laskiessa alkoi tanssi. Yhdellä saudimiehellä oli pullo taskussa, josta naukkaili viskiä ja tarjoili myös meille länsimaalaisille naisille. Itselleni ei ainakaan maistunut ja tämä heppu taisikin juoda sen ainakin valtaosin itse... Vaimo oli jäänyt kotiin hoitamaan sairasta lasta ja herra tanssittikin sydämensä kyllyydestä ei-saudeja naisia. Häneen luotiin vihaisia katseita sekä saudinaisten että -miesten taholta ja lopulta taisi saada myös sanallista palautetta. Muu saudiväestö tyytyi polttelemaan vesipiippuja, joita oli mukana varmasti toistakymmentä.

Illalliseksi oli aivan ihanaa grillattua kanaa eri muodoissa sekä jotain muuta lihaa, arvelisin, että karitsaa. Kamelia ei ollut, vaikka Faris oli sitä meille luvannut ja yksi retkelle lähdön syynä oli saada maistaa kamelin lihaa. Teltassa syödessämme tajusimme, etteivät kaikki suinkaan voi jäädä sinne yöski ja kysyimmekin yhdeltä lähellä istujalta jolla oli pieniä lapsia, lähtevätkö he Riadiin ja jos, niin pääseekö kyytiin. Ja mikä onni ja autuus! KYLLÄ!

Pakkasimme heti kamamme ja kokosimme retkisänkymme. Kun illallinen oli syöty, lähti tämä ihana perhe meidät kyydissään kotia kohti! Auto oli tosin yksi niistä pienistä, mutta noin 2-3 vuotias perheen pienin istui etupenkillä äitinsä sylissä, kuten täällä tapana on. Ja tietenkin ilman mitään turvavöitä. Laitoimme takapenkillä huivit päähän näyttääksemme mahdollisimman saudeilta ja auton takaosan tummennetut ikkunat myös suojasivat meitä mahdollisen ulkopuolisen kyttääjän katseilta. Meillä ei nimittäin ollut abayoita mukana, mikä olisi saattanut meidän lisäksemme kuskimme vaikeuksiin.

Telttakylä. Tiivistä tunnelmaa!

Matkan varrella ihmettelimme valoja, joita oli tien vierellä erikokoisina neliöinä silmän kantamattomiin. Ne olivat teltta-alueita, joita paikallinen väestö pitää viikonloppu- ja lomamökkeinään. Teltan reviiri erotetaan valosarjoilla ja antavathan ne vähän valoa pihapiiriinkin. Jo menomatkalla olimme näitä vieri vieressä olevia telttoja katselleet, mutta nyt yövalaistuksessa telttakylä oli todella vaikuttava.

Aavikkovessa. Oli sentään reikäinen tuoli, mille istahtaa...

Pääsimme kotiin puoliltaöin ja oma kova sänky omassa huoneessa tuntui sillä hetkellä maailman ihanimmalta paikalta oman vessan lisäksi. Ja sain sitten otettua sen antibiootinkin ajallaan. Yö aavikolla oli ihan kiva kokemus, varsinkin kun sieltä pääsi pois, mutta täytyy yrittää muistaa jatkossa, että olen kyllä ehdottomasti enemmän hotelli-ihminen kuin minkään sortin eränkävijä!

... ja arkea!

Tehtävänjakotaulu, jota olen koristellut

Niin, ei tämä elo tosiaankaan ihan pelkkää juhlaa ja päivänpaistattelua ole, vaikka paljon on sitäkin. Arki on kuitenkin vakiintunut tiettyihin uomiinsa ja päivät menevät hurjaa vauhtia eteenpäin. Olen todella tyytyväinen, että saan työssäni kohdata ihan normaaleja saudeja kaikista yhteiskunta- ja ikäluokista.

VIP-potilaitakin (Protocol) on silloin tällöin, he menevät kaikkien jonojen ohi ja heitä tulisi kohdella erityisen kunnioittavasti. Itse kyllä hoidan kaikki potilaat tasa-arvoisella kunnioituksella heidän taustastaan piittaamatta.

Vanha työhuone

Koska yhteistä kieltä ei kovinkaan usein löydy potilaan tai jonkun hänen perheenjäsenensä englanninkielen taidon ollessa lähes yhtä sujuvaa kuin minun arabiantaitoni, yritän laukaista jännittävän tai vaivautuneen tilanteen huumorilla ja hassuilla eleillä, etenkin lapsipotilaiden kanssa.

Täällä on aika paljon juuri lapsipotilaita ja lähes kaikilla on jokin syntymävamma tai -vammoja. Koska vanhan perinteen mukaan isä valitsee tyttärelleen ja äiti pojalleen puolison, naimisiin mennään usein saman suvun sisältä -eihän isä tai äiti voi mennä vieraille lastaan naittamaan. Vanhempi menee juttelemaan lapselleen valitsemansa puolison samaa sukupuolta olevalle vanhemmalle, jotka sopivat "ensimmäisestä katselmuksesta", jolloin tuleva aviopari näkee toisensa. Vasta tämän katselmuksen  jälkeen sulhanen ja morsian saavat puhua keskenään, ja se tapahtuu kerran ennen häitä.

Uusi työhuone

Serkusten avioliitot ovat ihan ok juttu täällä, joten oletettavasti lasten selvästi geneettinen vammaisuus selittyy usein sillä. Onneksi tavat ovat muuttumassa myös tässä suhteessa netin ansiosta (tosin paljon on suljettuja sivustoja, joille ei pääse), vaikka perheen ulkopuolisen toisen sukupuolen edustajan kanssa ei virallisesti vieläkään saa kommunikoida, saati istua vaikkapa kahville ostoskeskuksessa tai mennä ravintolaan. Muita huvittelumahdollisuuksiahan, kuten esimerkiksi elokuvateattereita tai tanssipaikkoja täällä ei muutenkaan olisi. Yksiavioisuus on nykyään kuitenkin usean nuoren parin valinta, ja tuskin kovin monella olisi neljään vaimoon ja ties kuinka moneen lapseen varaakaan.

Miehillä on täällä hauska tapa kävellä käsikädessä -siis ei vain kätellä pitkästi, vaan kuljetaan kunnolla käsikkäin. Myös suukottelu kavereiden kesken on vallan tyypillistä, eikä kyse ole mistään ilmasuukoista. Märkiä pusuja moiskautellaan kasvoille välillä sarjatulella. Naiset eivät koske toisiinsa.

Puhtaat hampaat, raikas suu

Kansantauteina täällä ovat diabetes, korkea verenpaine ja melko monella on myös hepatiitti. Lähes kaikilla on todella huonot hampaat, ikävä kyllä myös lapsilla (näen ne, kun mittaan jenkkiläisen tavan mukaan kuumeen suusta). Hammasharjoja kyllä löytyy ihan normaalisti kaupoista, mutta perinteinen hammasharja on puutikku, joita meillä sairaalassakin on steriilisti pakattuina. Sillä sitten miehet jyystävät hampaitaan ja ikeniään samalla kun vaikkapa ovat kaupassa ostoksilla tai odottavat pääsyään vastaanotolle. Naisten en ole nähnyt näin tekevän, mutta heillä onkin "verho" kasvojensa edessä.

Aamupalaa työpaikalla. Itse join vain tuon arabialaisen kahvin

Saudit ovat lyhyita ja todella ylipainoisia. Abaya ja thobe peittävät hyvin ylimääräiset kilot, mutta totuus paljastuu sekä puntarilla että sydänfilmiä otettaessa, kun se abaya/thobe riisutaan. Yleensä naiset ovat reilusti alle 160 cm ja miehet alle 170 cm pitkiä, mutta usein painavat sadan kilon hujakoilla ja ylikin.

Liikuntaa ei tietenkään harrasteta, kun naiset hoitavat kotona jopa neljää sukupolvea eikä kaikilta askareilta taloista poistuta muualle kuin ehkä ostoksille, jollei sitten palvelijat hoida sitä hommaa. Miehet taas ovat passattavina ja ajelevat joka paikkaan autolla, bensalitra kun maksaa noin 20 senttiä litralta (tämä ei ollut kirjoitusvirhe!). Nyt tosin on meneillään ns. Saudization, joka kannustaa saudeja hakeutumaan opiskelemaan ja työelämään eli rikkomaan vanhat perinteet. Meillä on sairaalassakin ollut useita promotilaisuuksia, joissa houkutellaan saudinaisia kouluttautumaan sairaanhoitajiksi.

 Naiset ja miehet eivät siis periaatteessa koskaan odota tai muutenkaan oleskele (mm. ravintolat ja kahvilat) samassa tilassa. Miehet saavat kyllä istua ilman verhoa tai seiniä, mutta naisten ja perheellisten tilaan on aina näköeste.

Sairaalassa rukousmatto löytyy niin odotustiloista, vastsaanottohuoneista kuin taukotiloistakin. Myös rukouskutsu soi sairaalan kovaäänisistä. Jokaisen huoneen katossa on nuoli, joka ilmoittaa Mekan sijainnin, jotta muslimit osaavat kumartaa oikeaan suuntaan.

Juhlaa...

Lyhyen ajan sisään osallistuin kaksiin juhliin (juhliahan täällä olisi tosiaan joka viikonloppu, mutta mua kiinnostaa vain ne, joihin on joku syy osallistua): viime lauantaina oli osastomme DSU:n  eli Day Surgery Unitin juhlat ja maanantaina itsenäisyyspäivävastanotto Suomen suurlähettilään residenssissä.

Osastomme juhlat pidettiin isolla uima-altalla klo 9-11. Saavuin juhlapaikalle tasan yhdeksältä ja muutama muukin (järjestämisestä vastaava) oli jo paikalla. Siinä sitten istuskelin ja ihmettelin, missä muut ovat, mutta mikäs kiire tässä. Mukavahan sitä on juhla-asussa auringossa istuskella, vaikka olisinkin mieluummin ollut bikinit päällä jossain ihan muualla...

Työkavereita

Pikku hiljaa ihmisiä alkoi tulla ja lopulta paikalliseen tapaan (enkö jo ala oppia?!) kemut alkoivatkin  vasta klo 10:30. Lähes kaikki toivat jotain suuhunpantavaa, itse toin juomia. Hyvää kannatti kyllä odottaa: ruoka oli aivan ihanaa, oli sooseja ja leivonnaisia, suolaista ja makeaa.

Syöminkien lisäksi ohjelmassa oli lahjojen jako. Jokainen oli ostanut noin 100 rialin (20€) lahjan henkilölle, jonka paperilapulla olevan nimen oli  nostanut kiposta. Itse sain apulaisosastonhoitajamme Everin ja ostin hänelle hopeiset korvikset. Omaa lahjaani en ole vielä avannut, haluan säästää sen jouluaatoksi, jouluni ainoa paketti kun on.






Maanantaina oli sitten The Juhlat, eli itenäsyyspäivä vastaanotto Suomen suurlähettilään luona. Koska kyseessä oli erityinen juhla, oli turvatoimetkin sen mukaiset. Diplomaatti alueelle tultaessa  sotilaat tarkastivat autoja ja meidänkin kuskia kuulusteltiin pidempään kuin normaalisti ja itse juhlapaikan ympärillä oli niinikään useita aseistautuneita sotilaita vahdissa. Koska kutsu oli henkilökohtainen, tarkastettiin nimet listasta ennen sisään pääsyä.

Salakuva sotilaista. Ainakin toinen taisi arvata kuvauksen todellisen kohteen

 Juhlien oli määrä alkaa klo 19:30 (olimme tietenkin ajoissa) ja kestää pari tuntia. Kättelimme suurlähettiläs pariskunnan ja vielä joitain muitakin (oli kunniakonsulia ja ties mitä muuta herranterttua, joiden titteleitä en enää muista, nimistä puhumattakaan) ja siirryimme kauniisti koristellulle allasalueelle. Ja siihen se hienous sitten loppuikin.
Sitten vain odotettiin. Ja odotettiin. Ja odotettiin. Ruokatarjoilu oli katettu osin ulos ja osin sisälle, mutta kippojen päällä oli yhä suojukset, eikä kukaan kehoittanut astumaan pöytään. Näissä juhlissa tosin seistiin pikku pystypöytien ääressä, keille sitten ylipäätään pöytätilaa edes riitti.






Juomatarjoilu sisälsi vain virvoitusjuomia, vettä ja mehua, ei ollut kuohuvaa eikä muutakaan alkoholipitoista. Myöhemmin tosin tarjoiltiin ilmeisesti ainakin viinejä, mutta me olimme jo lähdössä siinä vaiheessa kotiin, eikä viini olisi muutenkaan nyt näin arki-iltana maistunut.



Kun ruokailu vihdoin alkoi klo 21, oli sekin erittäin suuri pettymys. Salaatit maistuivat, mutta karjalanpiirakat olivat täysin mauttomia (suola unohtunut?), kana kuivaa ja sitkeää, lihapullat mauttomia, mikä oli sinänsä saavutus tässä mausteiden ihmemaassa ja lohi jäähtynyttä. Jälkiruokanakin oli erittäin kuivia leivonnaisia, eikä kahvia tai teetä ollut kyytipojaksi tarjolla. Oikein hävetti, koska kutsuvieraiden joukossa oli myös paljon silmäätekeviä ulkomaan edustajia.

Lähdimme heti syötyämme puoli kymmenen maissa ihmetellen, mikä tässä kaikessa oli oikein jujuna -odottaa puolitoista tuntia kuivunutta ja jäähtynyttä ruokaa ilman minkäänlaista selvitystä, mitä tulee tapahtumaan ja milloin. Kun kättelimme lähtiessä isäntää, hän selitti, että  viivästys johtui kunniavieraan myöhästymisestä (reilu 2 h). Saudiprinssin oli määrä aloittaa täytekakku (jota emme siis päässeet maistamaan) ja pitää jonkinlainen puhe. Kuulimme myöhemmin, että prinssi oli tullut heti kohta meidän lähdettyämme, leikannut kauksta ensimmäisen palasen ja sen jälkeen istunut tuppisuuna paikallaan.

Rahvaan ostosparatiisissa

 

Täällä on deira-basaarialue, josta löytyy vaikka mitä krääsää. Lähinnä tämä ostosparatiisi tuntuu olevan paikallisten, normaalien ihmisten (tekisi mieleni sanoa työläisten, mutta tuskin nämä rouvat töissä ovat muualla kuin kotonaan) suosiossa, mutta meille "turisteille" eritoten basaarin kultaosio (Gold Souk) oli mieleinen!

Marssimmekin heti ensimmäiseksi kullankiilto silmissä Soilen suosittelemalle kultasepälle, joka antaa alennusta sairaalan henkilökunnalle. Teetätimme muutamia koruja, minä esimerkiksi itse suunnittelemani hopeariipuksen (luonnos vasemmalla ylhäällä), jossa on kolme aavikon kristallia kuvaamassa Verttiä, Nikkeä ja Makea. Jo Suomessa päätin, että ostan -jos halvalla saan- timanttisormuksen, ja niin teinkin. Muutama muukin koru tuli ostettua... Tinkiminen kuuluu täällä ehdottomasti asiaan ja kaupassa vierähtikin aikamoinen tovi. 

Ilahtuneina hyvistä kaupoista suunnistimme (itse en kylläkään suunnistanut, koska en hetkeäkään tiennyt, missä olin) basaarin vaateosioon, jossa ritirinnan oli mitä loisteliaimpia juhlamekkoja ja täysmustia abayaliikkeitä. Yhdestä abaya liikkeestä oli uskonnollinen poliisi muttawa vienyt peilin pois, ehkä sen edessä oli keikistelty liikaa. Ei niitä peilejä kyllä juuri muuallakaan näkynyt ja sovittaahan täällä(kään) ei voi.

Abayaa en tällä kertaa ostanut, vaikka niitä kävimmekin hipelöimässä. En myöskään hienoa, kirjailtua juhla-asua, mutta yhden kivan mekon löysin, jonka aion laittaa itsenäisyyspäivän juhliin Suomen suurlähetystöön. 

Kolmen viikon kuluttua oli aika hakea tilaamamme korut. Emme meinanneet ensin millään löytää kultakauppaa, koska tällä kertaa Soile ei ollut mukanamme opastamassa oikeaa reittiä. Lopulta kuitenkin onnistuimme ja saimme korumme, sekä matkan varrelta muutakin krääsää. Ostin myös arviolta kolmisen kiloa mandariineja, jotka maksoivat euron. 

Rukoushetkikin osui kohdallemme (tietenkin, ainahan se osuu), jolloin jokainen liike ja koju sulki ovensa. Mikä vaiva joka ikinen päivä ja vielä monta kertaa! Salakuvasin rukoilijoita, jotka levittivät mattonsa basaarin käytävälle ja kassinsa rukousmattonsa eteen. Rukoilijan editse ei saa kulkea ilman, että välissä on jokin esine, kuten kauppakassi, muuten ohikulkija rikkoo Allahin ja rukoilijan välisen yhteyden.

Myös hajuvesiä kaupattiin halvalla, neljällä eurolla sai 50 ml  lasipullon hyväntuoksuista litkua. Parfymi siinä luki, mutta kovin vähän aikaa tuoksu kestää iholla, kankaassa sentään hieman kauemmin. 

Ylipäätään deirassa pyöriminen oli mukavaa, vaikka kuljimmekin samojen paikkojen ohi jo vaikka kunka monetta kertaa luullen löytäneemme uuden käytävän. Tinkiminen on siis ehdottomasti oleellinen osa kaupankäyntiä ja aika hyvä siinä jo mielestäni olenkin. Vakuuttavuuttani lisää se, että jo tavaraa näpelöidesäni päätän, paljonko olisin siitä maksimissaan valmis maksamaan. Jos en sitä siihen hintaan saa (tai mielellään vielä pikkuisen halvemmalla), lähden ihan oikeasti pois -ja kas, myyjä huutaa perään lopulta ostohintaani myöntyen. Taitaa kuitenkin lopulta olla niin, että myyjä jää mielissään myhäillen laskemaan rahojaan ja miettii, että taas kerran tuokin länsimaalainen kuvitteli tehneensä edulliset kaupat!