Niitä näitä ja ärsyttäviä asioita

Puolivälissä ollaan! Kylläpä aika menee sitten siivillä. Koska työpäivät ovat niin pitkät (9,5h), pitää illan mahdolliset tekemiset suunnitella etukäteen. Kerran viikossa käyn
Pandamarketissa ja keskiviikkona tulee hieroja kotiin. Kuntosalilla teen lyhyen lihaskunto-osuuden töiden jälkeen 4-5 kertaa viikossa ja viikonloppuisin nautiskellaan auringosta, käydään yleensä jossain ostoskeskuksessa, pestään pyykkiä ja välillä on myös siivottava.

Töissä menee mukavasti ja länsimaalaisena saan nyt sittenkin ottaa niitä sydänfilmejä myös miespuolisilta saudeilta. Se ylävartalon paljastaminen vaan on niin vaikeaa myös miehille, että lähes joka kerta pitää useaan otteeseen ilmoittaa, ettei sydänfilmi onnistu t-paidan päältä käsin! Tämän teen siis tiettäväksi sekä elekielellä että sujuvaa suomenkieltä käytäen, mikäli potilas ei ymmärrä englantia.

Arabialaisella kahvilla, huom. pikku kupponen

Täällä saa ainakin päiväkirurgisella osastolla ja eri "klikinoilla" koristautua koruin ja kelloin. Kynsilakat sallitaan, oletettavasti myös rakennekynnet. Hajusteita saa suihkutella sydämen kyllyydestä ja täkäläiseen tapaan aromit ovat erittäin voimakkaat ja mausteiset.

Muita maininnan arvoisia asioita on kännyköiden käyttö työaikana: niitä saa remplata mielin määrin ihan potilaidenkin nähden ja ääniä pitää päällä. Voi katsella videopätkiä ja huudattaa rukouskutsua. Nokia tuntuu olevan kaikkien kännyköiden kunkku ja se Nokia tune kuuluu  ihan lakkaamatta joka puolella. Sekä hoitohenkilökunnan että potilaiden kännykät soivat ja piippaavat jatkuvalla syötöllä, tällä ei taideta edes tietää, miten äänet saa hiljaisiksi. Jokseenkin häiritsevää, mutta taidankin olla vanhanaikainen.

Toinen häiritsevä asia on sormien naksuttelu. Sekä miehet että naiset naksuttelevat niveliään niin että pauke vain kuuluu. Ja jos tässä nyt aletaan näitä häiritseviä asioita vielä lisää listaamaan, niin vessat toisinaan lainehtivat, koska paperin sijaan huuhdellaan käsisuihkulla alapää. Vettähän sitten roiskuu joka puolelle, eikä täällä ole tapana jälkiään kuivailla. Todella ikävää.

Rukousten kellonajat marraskuussa

Myös aina ennen rukousta kuuluu peseytyä (pää, kädet ja jalat tietyssä järjestyksessä samalla uskonnollisia fraaseja lausuen), joten vessoissa on tuolloin tungosta. Jos vettä ei ole, voi "kuivapeseytyä" johonkin materiaaliin käsiään painaen, meillä sairaalassa on esimerkiksi sellaisia kertakäyttöisiä laatikoita, joissa on paksu vaahtomuovimainen materiaali näitä kuivapesuja varten. Kädet painetaan siihen materiaaliin ja sitten pyyhitään kasvoja ihan tietyn kaavan mukaan.

Täkäläisiltä naisilta puuttuu oma-aloitteisuus. Ihmettelin sitä alussa, mutta nyt ymmärrän siihen syyn: suvun miesten päättäessä kaikesta ei naisille ole muodostunut mitään tarvetta tehdä itsenäisiä  päätöksiä. Äijä esimerkiksi ohjaa naisensa usein kädestä pitäen (tai hartiasta työntäen) vaa'alle, vaikka selvääkin selvemmin -ja vielä arabiaksi!- pyydän potilasta punnitukseen. Samoin, kun pyydän istumaan, niin herra se käskyn siihen vielä perään antaa. Kuin lasta paimentaisi. Tämä ei nyt tietenkään koske ihan kaikkia, mutta suurta osaa kuitenkin. Ja kuten jo aiemmin useampaan kertaan todettua, kiire ei kertakaikkian ole. Kävelytyylikin on sellainen lipuva ja keinuva teidentukko, itse kun olen reipas harppoja.

Elävä potilas lakanoiden peitossa

Sairausloman saa muuten myös "sitteri" eli potilaan saattajana oleva henkilö. Vaikka leikkaus olisi  tehty paikallispuudutuksessa, voidaan sairauslomaa antaa jopa viikko potilaan toiveen mukaan, ja siis kaverille kans (yleensä omainen). Jos ja kun saattajia eli sittereitä on monta, kysytään, kenelle heistä sairausloma kirjoitetaan.

Täällä satoi. Ja kun sataa, sataa kunnolla!

Jenkkityyliin sairaalassa kuljetaan pyörätuolilla, vaikka omatkin jalat kantaisivat. Potilaan mukana oleva henkilö lykkii potilaan paikasta toiseen (välimatkat ja käytävät ovatkin kyllä todella pitkiä) ja lopulta lähdön koittaessa sairaalan ulko-oville, josta potilas sitten käpsyttelee omin avuin  odottavaan kulkuneuvoon. Ja potilassängyissa käytävillä näkyvät lakanapeittoiset ruumiit eivät ole kuolleita, vaan potilaita, jotka peittvät itsensä kuljetusten ajaksi.


Kohta alkaakin sitten juhlakausi myös täällä, tosin otimme varaslähdön jo viime viikonloppuna ollessamme Uuden Seelannin suurlähetystön juhlissa. Kännykät ja kamerat otettiin pois jo tarkistuspisteessä, jossa käveltiin myös metallinpaljastimen läpi. Ja mitkä kekkerit ne olivatkaan! Ruokapöydät notkuivat aivan ihanista herkuista ja ahneuksissani söin niin paljon, etten edes kyennyt tanssimaan pariin ekaan tuntiin. Oli tosi kivaa, harmi, etten voinut kuvata esim. isoa jääveistosta, joka oli tarkoin harkiten tehty myös sulamisprosessin aikana näyttäväksi.

Sinne ei niin vaan pääsekään! Tätä kuvaa ei siis olisi saanut ottaa, mutta ehdin jo ennen kieltoa...

Maailmanääriin

Olimme taas sosiaaliklubin retkellä, tällä kertaa Edge of the World:lla. Lähdimme yhdeksältä aamulla matkaan maastureilla (5 kpl), koska bussilla ei perille olisi päässyt maaston vaikeakulkuisuuden vuoksi. Iloksemme pääsimme Faris-oppaan autolla, meidän lisäksemme autossa oli intialainen kuski ja yhdysvaltalainen sairaanhoitaja.

Matka taittui rattoisasti jutustellessa noin tunnin verran valtatietä pitkin, kunnes kurvasimme aavikolle. Sillä sitä sitten rytyytettiin toinen mokoma, onneksi ei kellään meillä ollut taipumusta matkapahoinvointiin. Kokenut kuski on tällaisilla retkillä ehdoton edellytys, koska  huolimatta muiden retkeilijöiden renkaanjäljistä heikassa, aavikolle eksyy helposti.

Nimismiehen kiharaa (sille ei ole englanninkielistä vastinetta) tuli kyllä koettua tällä reissulla ihan koko loppuelämän edestä, kuten muutakin keikuntaa sekä vaaka- että pystysuorassa. Näimme matkan varrella paljon kameleita sekä pitkäkorvasia lampaita, jotka kiipeilivät hiekkavuoren rinteellä painovoimaa uhaten.

Lopulta pääsimme määränpäähämme, ja kyllä se kaikki tärinä ja hyppyytys kannatti! Uskomattomat näkymät avautuivat edessämme suhteellisen tasaisen, vaikkakin kauniin,  aavikkomaiseman jälkeen. Kiipesimme ylös vuorelle, ihan rotkon partaalle ja mua huimasi niin, että jouduin pitämään polvia koukussa, etten olisi vaan vahingossa lennähtänyt kolmea metriä eteenpäin ja laidan yli. Jotkut menivät jopa istumaan rotkon partaalle ja itse melkein pyörryin jo pelkästään heidän

katsomisestaan!

Aikamme tätä uskomatonta näkymää ihailtuamme lähdimme takaisin aavikolle, jossa sekä maastureiden kuskit että Faris tekivät meille lounaan. Matot levitettiin akaasiapuun varjoon, grillit sytytettiin ja sekä kanan- että lampaanlihavartaiden ihana tuoku täytti koko lähitienoon.

Faris ja suomalaiset vaimokkeet

Ruoka oli taas ihan mielettömän hyvää, kyytipoikana lihalle oli arabilaista salaattia ja hummusta sekä arabialaista leipää (ne pitaleivän tyyppiset lättyset). Jälkkäriksi oli hedelmiä (joita tosin jo syötiin alkupalaksi, pääruoan jälkeen kun ei enää jaksanut syödä yhtään mitään) ja teetä -tällä kertaa emme viime retkestä viisastuneena ottaneet siihen sitä pahanmakuista maitoa.

Faris kertoi hänellä olevan kaksi vaimoa ja vitsailimme, että tässä olisi kaksi lisää (yhteensä arabimiehellä saa olla korkeintaan neljä vaimoa). Farisista tämä oli sangen hauska vitsi ja sen kunniaksi piti ottaa perhepotretti.

Rukoushetki aavikolla akaasian varjossa

Paluumatka taas pompittiin, välillä kaksin käsin edessä olevasta penkistä kiinni pitäen. Näimme paljon kamelikulkueita, beduiinit olivat siirtämässä niitä uuteen laidunpaikkaan. Kamelit klompsuttelivat rauhassa keskellä tietä, ne eivät autoista piitanneet. Faris kertoi, että moni kameli odotti näin alkutalvesta poikasia ja isomahaiset kameli-rouvat keinahtelivat ylväästi eteenpäin, kun ohitimme karavaanin.

Takana meitä seuranneet autot näkivätkin sitten varsinaisen näyn, kun yksi kameli alkoi kävellessään kamelivarsaa synnyttää! Kamelit eivät kuulemma pysähdy synnyttämään mikäli matkaa ollaan taittamassa, vaan varsa syntyy äidin jatkaessa menoaan. Paimen kyllä auttaa synnytyksessä, mikäli huomaa sen alkaneen.

Loppumatka sujui levollisissa merkeissä auringolaskua ihaillen ja taas kerran ihmetellessä, miten onnekkaita olemme saadessamme olla täällä näkemässä ja kokemassa näitä ihmeellisiä asioita.

Talvipalttoita ja kukkaistutuksia

Täällä siis alkoi tällä viikolla ihan oikeasti talvi, mikäli on "katumuotia" uskominen (voihan katumuotia olla, vaikkei kaduilla ihmisiä olekaan?). Naiset vaihtavat asunsa jykevämpiin  abayoihin ja kolttu sen alla on varsin tuhti, alushousut pitkät ja sukat paksut. Miehet sen sijaan vaihtavat väriä: valkoisen sijaan talvipukuina käytetään ruskean ja harmaan eri sävyjä ja thoben kangas on tiheäompeleista, niin ikään paksumpaa kangasta. Myös toppaliivejä ja irtotakkeja on näkynyt.

Salakuvaaja iskee jälleen...

 Lämpötila on koko alkuviikon ollut 26 asteen hujakoilla, loppuviikoksi on luvattu jopa kolmeakymmentä astetta, mutta koska on talvi ja paikalliset siitä riemuissaan, puetaan pomppa vuodenajan, ei lämpötilan mukaan! Tämä tietysti kostautuu vastaanotolla hajuhaittoina, varsinkin sydänfilmiä otettaessa paljastuu paksun pukeutumisen tarpeettomuus...

Verenpaineen mittaus paksun kankaan läpi on hankalaa ja hankalaa on myös saada pujotettua se käsivarsi sieltä abayan/thoben kätköistä. Voi sitä ähellystä... Olenkin miettinyt monesti, että eikö nämä potilaat ajattele aamulla pukiessaan olevansa tulossa sairaalaan leikkauskuntoaan kartoittamaan, jolloin todellakin otetaan kaikki mahdolliset kokeet ja mittaukset. Luulisi vaatetuksenkin olevan sen maukaista, helposti riisuttavaa edes käsivarren osalta.

Tässä muhevassa mullassa on hyvä kukkia...

Toinen talven tulon merkki on kukkaistutukset. Sairaala-alueelle on joka puolelle istutettu mitä kauniimpia kukkia, koska nyt talvella ne saattavat jopa menestyä. Myös linnut ovat alkaneet laulaa ja niitä näkeekin nyt enemmän ja yhden ampiaisenkin olen nähnyt. Täällähän ei ole mitään ötököitä, ei lentäviä eikä maassa vipeltäviä joitakin kärpäsiä ja pieniä muurahaisia -tosin aavikolla oli isoja murkkuja- lukuunottamatta, joten kuiva ja kuuma ilma on varmasti myös niiden puuttumisen syynä.  Toivon, ettei tämä talvi saa niitä sikiämään, koska on ollut nautinto saada olla pelkäämättä tai kauhistumatta mitään.

Altaalle ei enää paista aurinko kuin hetken, joten kattoterassi on ainoa vaihtoehto vähissä vaatteissa  päivänpaisteesta nauttimiseen. Saudi-kollegoideni mielestä olen ihan hassu, kun menen lounastauolla ulos syömään, nythän on niin kylmä! Heistä tosin juuri talvi on paras vuodenaika olla Saudi-Arabiassa, kesä on kuulemma ihan kamala.

Olen kertonut, että tämä heidän talvensa on kuin Suomen kesä, paitsi että Suomessa saattaa sataa monta päivää ja jopa viikkoa ja jos se sade ei ole räntää on sekin jo plussaa. Talvi on myös kestoltaan Suomen kesän mittainen, pari kuukautta, mutta kun heillä alkaa taas pitkä kesä, alkaa meillä pitkä syksy ja vuosi vuodelta pitkäkestoisemmalta tuntuva talvi.

Kotona puhaltaa sama ilmastointi kuin 50 asteisena kesäpäivänä. Sitä ei kuulemma muuteta asuntolan taholta miksikään, eikä ilmastointivivun vääntely täällä asunnossakaan auta. Ulkona on vielä illallakin lämmintä, noin 20 astetta, mutta sisäilman viileys jäähdyttää nopeasti, kun ilmastointi puhaltaa kylmää niin että tukka hulmuaa. Heti kotiin tultua on pakko kerrospukeutua ja yöllä nukkua sukat jalassa. Sormet valkoisina nytkin tätä näpyttelen, pitäisi varmaankin laittaa sukat käsiin kun hanskoja ei ole, enkä niitä tätä varten aio ostaa. Pitääkin lähteä lämpimän veden alle niitä liottamaan, joten lopetan nyt tällä erää näihin tutiseviin tunnelmiin!

Ps. Täällä onkin nyt ukkonen! Ikävä kyllä en saanut salamoita kuvaan, mutta taivas on kauniin värinen

Ai niin... Töitä!

Niin, mitä mä tänne Saudi-Arabiaan tulinkaan tekemään?!

Työpäivät ovat pitkiä, ilta- tai yölisiä ei ole kuten ei myöskään lauantai- tai pyhälisiä.

Työasu

Alkuperäisen suunnitelman mukaan mun piti tulla tänne heräämöhitajaksi. Koska olen täällä kuitenkin niin vähän aikaa ja koska heräämöhoitotyöhön vaaditaan erilaisia kursseja käydyksi ja niistä sertifikaatteja, sovittiin, että menenkin päiväkirurgiselle osastolle.

Työajanseurantalaite (skannaa kämmenen)

Oltuani DSU:lla (Day Surgery Unit) puolitoista päivää marssin osastonhoitajan, joka on oikein mukava, mutta jämäkkä arabimies, juttusille. Sanoin, ettei päiväkirurgia oikein taida olla arabiankielitaidottomalle oikea paikka, siellä kun sairaanhoitajan pääasiallinen tehtävä on alkuhaastattelu sekä kotihoito-ohjeiden antaminen ja kysymyksiin vastaaminen. Haluan työssäni olla mahdollisimman paljon hyödyksi ja työskennellä itsenäisesti, joten sainkin sitten saman tien siirron PAC:lle eli Pre-Anesthesia Clinicille, joka keskittyy potilaan terveydentilan kartoittamiseen ennen leikkausta.

Kaksi naiskollegaani. 

Kollegani ovat kaikki arabeja. Sairaanhoitajista naisia on  ainakin 3 (en ole varma, koska en erota heitä toisistaan), miehiä 1-2 riippuen siitä, tarvitaanko päiväkirurgisella osastolla apua. Lääkäreistä kolme on anestesialääkäreitä ja yksi sydänlääkäri, kaikki miehiä, mutta he toimivat kiertävästi eli joka päivä ei ole sama kokoonpano. Lääkäreiden kansallisuus on sekava.

Työ on todella kivaa ja pystyn hoitamaan sen ilman apua (joskus tosin tarvitsen tulkkausapua, jos potilas ei tahdo lähteä odottamaan lääkärin vastaanottoa odotustilaan). Minulla on 20-30 potilasta päivittäin, lähes kaikki arabeja. Työssäni mukavinta on, että saan olla tekemisissä ihan normaalien saudien kanssa -tosin on mulla tähän mennessä ollut yksi VIP potilaskin, noin 30 vuotias prinssi.

Lisäksi työaika on loistava. Joka päivä klo 7:30 - 17, paitsi torstaisin, jolloin pääsemme jo klo 16 kotiin. Päiväkirurgisella saattoi työt alkaa jo klo 6:30, mikä ei sopinut mun aamukävely harrastukseeni (juoksumatolla reipasta kävelyä noin tunti ennen töitä). Aamupäivällä on puolen tunnin kahvitauko, lounastauko on tunnin mittainen. 

Minun tehtävänäni on mitata pituus, paino, verenpaine, happisaturaatio, pulssi, lämpö ja tarvittaessa verensokeri. EKG:n otan kaikilta yli 40 vuotiailta naisilta, joilla ei ole vuoden sisällä otettua sydänkäyrää papereissaan. Miehiltä en saa EKG:tä ottaa, vaikka erehdyksissä sen kerran otinkin. Ihmettelin, miksi kyseinen herra oli niin hämmentynyt pyytäessäni häntä pötköttämään laverille yläruumis paljaana. Lopulta hän oli kyllä ihan rentoutunut ja tyytyväisen oloinen ja kysyi, olenko naimisissa. Eli naishoitajat ottavat EKG:n naisilta, mieshoitajat miehiltä.

Naisia EKG:n otto (vai yläruumiin paljastaminen?) jännittää niin, että he varmaankin kuvittelevat sen olevan elämänsä päätepiste: se oli nyt siinä! Rukouksia mutistaan ja huokailut ovat sydäntä särkeviä. Kaikki ovat kuitenkin vielä tähän mennessä helpottuneina nousseet lavitsalta ja päässeet jatkamaan elämäänsä.

Kuoleva ihminen muuten toistelee islamilaista uskontunnustusta: lā ilāha illā-llāh wa-muḥammadun rasūlu-llāh eli "Ei ole muuta jumalaa kuin Allah ja Muhammed on hänen profeettansa". Jos nämä ovat hänen viimeiset sanansa, on seuraava etappi takuuvarmasti paratiisi. Jos ei enää kykene puhumaan, riittää etusormen nosto kohti taivasta. Omaisten surua helpottaa, jos he kuulevat, että heidän omaisensa viimeiset sanat olivat nämä, tai se sormi oli pystyssä.

Vartalon peittäminen on sukupuolesta riippumatta todella tärkeää. Yleensä naisilta näkyy vain silmät, joskus eivät nekään. Se, kuka siellä kaiken alla oikeasti on sisällä, on potilaasta itsestään kiinni. Mitään henkilötunnuksia tai -kortteja ei ole, ainoastaan Medical Record Number (MRN) eli henkilökohtainen potilasnumero, jota potilaat eivät yleensä itse muista. Vastaanotolle siis kutsutaan nimellä, henkilöllisyyttä ei tarkisteta millään tavalla.

Työssäni haasteellisinta onkin juuri tämä nimeltä kutsuminen, toisin sanoen nimien lausunta. Esimerkkejä nimistä: Shahad Ablr (lyhenne nimestä Abdulrahman) Abdl (lyhenne Abdullah) Alrezqi. Aluarbouea, Almudhesh.  Yleensä nimet lausutaan, kuten ne kirjoitetaan, mutta painotus saattaa olla merkittävä nimen tunnistuksen kannalta. Väliin saattaa myös tulla tukahtuneita nielaisuja ja soroäänteitä, mutta niitä en edes yritä tuottaa. Jossain menee raja mullakin itseni nolaamisen kanssa!

Menen yleensä seisomaan miesten ja naisten odotustilojen väliin ja huudan nimen (etunimi, isän nimi, isoisän nimi ja sukunimi) niin hyvin kuin taidan. Jos ketään ei näy, huudan nimet uudestaan eri tavalla painottaen. Kolmatta kertaa samaa nimeä eri tavalla huutaessa tuntuu jo hieman nololta ja välillä itsekseni siinä vähän hihittelen. Usein miehet tulevat paikalle ensin, tarkistavat vielä nimen ja sitten kutsuvat naisensa joko puhelimella soittaen tai naisten puolelle huutaen. Arabialainen kollegani sanoi, että saatan lausua ja painottaa nimen ihan oikein, mutta he (saudit) eivät vain viitsi tulla heti, vaan vasta minuuttien kuluttua. Ei ole kiirettä, ehei. Kuuluu kulttuuriin. Myös rukoushetket pysäyttävät toiminnan (katossa on aina nuoli, missä Mekka sijaitsee, jotta rukoussuunta on oikea. Mattoja rukoilua varten kannetaan yleensä mukana, mutta myös sairaalalla on mattoja lainaksi).

Naisten mukana tutkimuksiin ja vastaanotolle tulee sukulaismiehen lisäksi (joka on siis must) jos jonkinlaista seuralaista. Ollaan siis lähdetty oikein joukolla liikkeelle, joskus koko remmi ei edes mahdu tutkimiushuoneeseen. Usein pyydetään myös, että kaikki saisivat käydä puntarilla -kaikki vaatteet päällä, totta kai, kenkiä myöten. Mullehan se vain sopii, lähinnä vain naurattaa ja yleensä kehoitan vielä astumaan pituuden mittaukseenkin, kun kerran siellä ovat. Mihinkäs meillä kiire olisi, kun ollaan Saudi-Arabiassa?!

Kunniakirja hyvin tehdystä työstä

Työ on siis leppoisaa ja viihdyn erinomaisesti. Olen opetellut arabiaksi kaikista tärkeimmät sanat, joita tarvitsen mittailuissani, ja potilaat ilahtuvat, kun niitä käytän. Huumorilla pärjää täälläkin hyvin, se laukaisee jännitystä molemmin puolin. Jos potilas ei osaa yhtään englantia ja puhuu vain sinnikkäästi minulle arabiaa, vaikka olen hänelle kertonut, etten sitä itse osaa puhua tai ymmärrä, puhun takaisin suomea. Monet naurut on naurettu yhdessä, kun kumpikaan ei ymmärrä toisen puheesta yhtään mitään. Englannin kielen taitoisille kerrottuani, että olen Suomesta, ovat ihan kaikki sanoneet: "good country" tai "Finland is good". Kotimaallamme on siis hyvä maine Saudi-Arabiassa ja pyrin omalta osaltani parhaani mukaan pitämään sen sellaisena.

KFSH&RC ja CC

King Faisal Special Hospital & Research Center, Riyadh

.

Sairaalamme on siis nimeltään KFSH&RC eli King Faisal Special Hospital & Research Center (täällä kaikki mahdollinen, niin paikat kuin asiatkin, on kirjainlyhenteitä, esim. MCO, ITA, BLS, DSU, PAC, POCT jne. Mitään ei kutsuta oikealla nimellä). Kuvassa kaikki tuon korkean rakenuksen ympärillä olevat ruskeat rakennukset kuuluvat sairaala-alueeseen, vasemmasta laidasta oikeaan laitaan asti.

North Tower

Sairaala-alueelle rakennetaan koko ajan lisää, kohta aukeaa iso maksasairauksiin erikoistunut sairaala. Itseasiassa tänne oli palkattu ulkomailta töihin henkilökuntaa juuri tuohon pian valmistuvaan sairaalaan ja vasta perillä he saivat kuulla, ettei sairaala olekaan vielä valmis. Heidän sijoitettiin sitten pääsairaalaan ihan muille osastoille.

Magneettisairaalassa on koko ajan joku teemaviikko meneillään.

KFSH&RC kuuluu maailman sairaaloiden eliittiryhmään, sillä kun on magneettisairaala status. Magneettisairaala -nimitys on jenkeistä lähtöisin oleva sertifikaatti, jonka on saavuttanut vasta kuusi sairaalaa maailmassa. Magneettisairalat sijaitsevat Yhdysvalloissa, Australiassa (peräti kolme kappaletta), Singaporessa, Libaninissa ja nyt viimeisimpänä Saudi-Arabiassa.

Magneettisairaalan perusideana on vetää magneetin lailla sekä potilaita että eritoten hoitohenkilökuntaa puoleensa. Erityishuomiota kiinnitetään kehittämiseen mm. johtamisen, henkilöstön työolosuhteiden ja osaamisen sekä laadun ja potilasturvallisuuden alueilla.

Sairaalan aula

Sairaala on käytännöllisesti katsoen kokonaan marmoria, graniittia, loistetta ja kiiltoa. Aulaan tultaessa on kuin astuisi entisaikojen pankkien pääkonttoriin, on avaraa ja hienoa. Sairaalassa on posti/DHL:n kuljetuspalvelu, apteekki, pankki, Starbucks, kauneushoitola ja matkatoimisto (sairaala järjestää matkaliput ulkopaikkakuntalaisille kotimatkaa varten).


Sairaalassa työskentelee yli 10 000 työntekijää, jotka tulevat 68 eri maasta. Palkka jakaantuu epäreilusti: samasta työstä saa eri palkkaa riippuen siitä, mistä päin maailmaa tulee. Länsimaalaiset saavat parhaan palkan, kun taas intialaiset ovat huonoiten palkattuja. Palkkaerot ovat suuret, eikä niistä saa puhua yleisesti.

Sairaala-alueen pienoismalli ei mahtunut kokonaan kuvaan

Sairaala-alueella on useita asuntoloita naispuolisille  työntekijöille. Miespuoliset työntekijät asuvat sairaala-alueen ulkopuolella. Asuntolat muistuttavat mielestäni lähinnä apartamentos hotelleja, jokaisella on oma uima-allasalue ja kuntosali. Jokaisessa asuinkerroksessa on pesutupa, missä on useita pesukoneita ja kuivausrumpuja sekä oleskelualue.

Asuntoloiden ulkopuolella on portit, joita vartioidaan vuorokauden ympäri, kuten sairaala-alueen muitakin sisääntuloväyliä. Taksi avaa usein portilla ikkunan ja näyttää kyydissä olijat, ettei vain kukaan mies pääse livahtamaan tälle "ladies only" alueelle. Asuinalueelle pääsee sairaala-alueelta vain alueen omat asukkaat henkilökortillaan. Puutarhureina tosin on miehiä, mutta heitä ei lasketa.

Näkymä makuuhuoneeni ikkunasta uima-allasalueelle

Iso uima-allas

Social clubin Muharramin ohjelma

Oma asuinkompleksimme Jennyn kanssa on CC eli Compound C, joka on noin 5 minuutin kävelymatkan päässä sairaalasta (pikakävelynä 3 minuuttia, otin tänään ajan kellolla). C:n sijainti on todella hyvä, koska se on heti ison, yhteisen  uima-altaan (haaleaa vettä, ei kuumaa, kuten meidän omassa altaassa) ja SC:n eli Social clubin vieressä. Iso uima-allas on auki päivittäin, mutta kahtena päivänä viikossa se on auki vain miehille. Muuten se on auki perheille (miespuoliset saavat siis tulla perheenjäsentensä kanssa, mutteivät yksin) ja joinakin päivinä/aikoina vain sinkkunaisille.

Puutarhassamme on myös viileäallas. Oikeasti se on suihkulähde.

Social club on eräänlainen henkilökunnan kerho, joka järjestää niin ohjattua liikuntaa, tapahtumia kuin retkiäkin jäsenilleen edulliseen hintaan. Jäsenet saavat myös alennusta monista sairaala-alueen palveluista. Social clubilla on muutama pikaruokaravintola ja kauppoja sekä mukava terassi, missä voi istuskella ilta-auringossa.

Mun makkari. Jatkuu vielä vaatehuoneella toisessa päässä.

Jennyn ja mun asunto on viidennessä kerroksessa. Molemmilla on omat tilavat makuuhuoneet, vaatekaapit, kylppärit ja yhteinen olohuone ja keittiö. Asunto on muuten ihan kiva, mutta ilmastointi on liian tehokas (palelee) ja sänky kova (öisin herää, kun kääntää kylkeä. On kuin kalliolla makaisi).

 Ensimmäiset 2,5 viikkoa heräsin kyljenkääntelyn lisäksi joka ikinen aamu ennen viittä jollotukseen, eli rukouskutsuun. Minareetteja on täällä lähituntumassa useita, joten kun yksi alottaa, vetää toinen vasta henkeä ja jatkaa ekan lopetettua vielä kolmannen kanssa yhdessä sekalaisena kaanonina. Itse rukouksen ajan on hiljaista, sitten se taas alkaa uudestaan vähän yli viisi kertoen,  että rukoushetki on nyt ohi.

Meidän olkkari. Oikealta pääsee keittiööön.

Täältä ei löytynyt tiskiharjaa.

Ihmettelin, miksi kukaan muu ei tunnu heräävän tähän varsin sydäntäsärkevään, lähinnä tuskaiselta valitukselta kuulostavaan kailotukseen, kunnes tajusin, että makuuhuoneeni ikkunan ylin kahva ei ollut kunnolla kiinni ja äänet kuuluivaat siksi ulkoa todella hyvin.

Nyt en enää jollotukseen herää, vaan herään ihan muuten vain viiden maissa: 2,5 viikkoa teki tehtävänsä ja sisäinen kelloni on virittäytynyt paikalliseen tapaan herättämään minut aamurukouksen aikaan. Hyödynnän sen kuitenkin lähtemällä usein aamukävelylle alakerran kuntosalin juoksumatolle ennen töitä.














Meidän kuntosali on pieni (maksaa n. 5€/kk), mutta Compound F:n kuntosali on valtavan iso ja siellä järjestetään myös ryhmäliikuntatunteja, kuten spinningiä. Sinne on kuitenkin  sen verran kävelymatkaa, että itseni tuntien en tulisi käyneeksi siellä niin usein, kuin olisi tarvis.