Maailmanääriin

Olimme taas sosiaaliklubin retkellä, tällä kertaa Edge of the World:lla. Lähdimme yhdeksältä aamulla matkaan maastureilla (5 kpl), koska bussilla ei perille olisi päässyt maaston vaikeakulkuisuuden vuoksi. Iloksemme pääsimme Faris-oppaan autolla, meidän lisäksemme autossa oli intialainen kuski ja yhdysvaltalainen sairaanhoitaja.

Matka taittui rattoisasti jutustellessa noin tunnin verran valtatietä pitkin, kunnes kurvasimme aavikolle. Sillä sitä sitten rytyytettiin toinen mokoma, onneksi ei kellään meillä ollut taipumusta matkapahoinvointiin. Kokenut kuski on tällaisilla retkillä ehdoton edellytys, koska  huolimatta muiden retkeilijöiden renkaanjäljistä heikassa, aavikolle eksyy helposti.

Nimismiehen kiharaa (sille ei ole englanninkielistä vastinetta) tuli kyllä koettua tällä reissulla ihan koko loppuelämän edestä, kuten muutakin keikuntaa sekä vaaka- että pystysuorassa. Näimme matkan varrella paljon kameleita sekä pitkäkorvasia lampaita, jotka kiipeilivät hiekkavuoren rinteellä painovoimaa uhaten.

Lopulta pääsimme määränpäähämme, ja kyllä se kaikki tärinä ja hyppyytys kannatti! Uskomattomat näkymät avautuivat edessämme suhteellisen tasaisen, vaikkakin kauniin,  aavikkomaiseman jälkeen. Kiipesimme ylös vuorelle, ihan rotkon partaalle ja mua huimasi niin, että jouduin pitämään polvia koukussa, etten olisi vaan vahingossa lennähtänyt kolmea metriä eteenpäin ja laidan yli. Jotkut menivät jopa istumaan rotkon partaalle ja itse melkein pyörryin jo pelkästään heidän

katsomisestaan!

Aikamme tätä uskomatonta näkymää ihailtuamme lähdimme takaisin aavikolle, jossa sekä maastureiden kuskit että Faris tekivät meille lounaan. Matot levitettiin akaasiapuun varjoon, grillit sytytettiin ja sekä kanan- että lampaanlihavartaiden ihana tuoku täytti koko lähitienoon.

Faris ja suomalaiset vaimokkeet

Ruoka oli taas ihan mielettömän hyvää, kyytipoikana lihalle oli arabilaista salaattia ja hummusta sekä arabialaista leipää (ne pitaleivän tyyppiset lättyset). Jälkkäriksi oli hedelmiä (joita tosin jo syötiin alkupalaksi, pääruoan jälkeen kun ei enää jaksanut syödä yhtään mitään) ja teetä -tällä kertaa emme viime retkestä viisastuneena ottaneet siihen sitä pahanmakuista maitoa.

Faris kertoi hänellä olevan kaksi vaimoa ja vitsailimme, että tässä olisi kaksi lisää (yhteensä arabimiehellä saa olla korkeintaan neljä vaimoa). Farisista tämä oli sangen hauska vitsi ja sen kunniaksi piti ottaa perhepotretti.

Rukoushetki aavikolla akaasian varjossa

Paluumatka taas pompittiin, välillä kaksin käsin edessä olevasta penkistä kiinni pitäen. Näimme paljon kamelikulkueita, beduiinit olivat siirtämässä niitä uuteen laidunpaikkaan. Kamelit klompsuttelivat rauhassa keskellä tietä, ne eivät autoista piitanneet. Faris kertoi, että moni kameli odotti näin alkutalvesta poikasia ja isomahaiset kameli-rouvat keinahtelivat ylväästi eteenpäin, kun ohitimme karavaanin.

Takana meitä seuranneet autot näkivätkin sitten varsinaisen näyn, kun yksi kameli alkoi kävellessään kamelivarsaa synnyttää! Kamelit eivät kuulemma pysähdy synnyttämään mikäli matkaa ollaan taittamassa, vaan varsa syntyy äidin jatkaessa menoaan. Paimen kyllä auttaa synnytyksessä, mikäli huomaa sen alkaneen.

Loppumatka sujui levollisissa merkeissä auringolaskua ihaillen ja taas kerran ihmetellessä, miten onnekkaita olemme saadessamme olla täällä näkemässä ja kokemassa näitä ihmeellisiä asioita.