Some shots and shopping

Moni muukin odotti pääsyä verikokeisiin

Tällä viikolla (joka siis alkoi sunnuntaina) loppui yhteinen orientaatio. Meidän ohjattiin Family Medicineen (työterveyshuolto?), jossa tarkkaan tutkittiin rokotuskortti ja määrättiin verikokeisiin taas kerran. Oletettavasti testattiin uudestaan hepatiitit ja hivit, ehkä jotain muutakin.

Verikokeisiin pääsyä odoteltiin naisten omassa odotustilassa seinien takana, miehet tietenkin jonottivat avoimesti aulassa. Jouduin myös uusimaan tuberkuloosi testin (pistos ihon sisään) ja tetanusrokoituskin annettiin, vaikka otin sen juuri ennen lähtöä. Tämä oli joku sellainen, jossa oli vielä jokin lisähienous -en osaa sanoa, mikä. Influenssarokotuskin annettiin -ei ollut vapaaehtoinen, kuten Suomessa- , joten loppujen lopuksi vasen käsivarteni oli täynnä pikku laastareita Family Medicinestä päästyäni. Täytyy todeta, että pistäjä oli todella taitava ja nopea, mikään ei sattunut.

Milloinkohan on mun vuoroni?!

 Tuloksia kuultiin sitten kahden päivän kuluttua ja se se vasta vänkä proseduuri olikin! Ensin menimme kysymään Family Medicinestä, mistä tulokset saadaan. Meidät neuvottiin lasikopeille, missä jonotimme vuoronumeroa. Vuoronumeron kanssa palattiin Family Medicineen, jossa vuorot eivät suinkaan edenneet numerojärjetyksessä, vaan esim. numeron 421 jälkeen tulikin 427, jonka jälkeen 429 jne. Oma vuoroni jäi tietenkin välistä, mutta äkäinen täti käski vain odottaa vuoroa (joka siis meni jo?).

 Lopulta vuoronumeroa ei sitten kysytty lainkaan, vaan kutsu verhojen taa tuli nimellä. Siellä ei kuitenkaan odottanutkaan sairaanhoitaja, vaan uusi jonotustila. Lopulta minua kutsuttiin taas nimellä ja hoitajan kera palasin saman käytävän varrelle, jossa odotin aluksi. Nyt tosin pääsin sairaanhoitajan huoneeseen asti, jossa todettiin, että olen sopivan terve työskentelemään sairaalassa. Veriryhmääni ei kuitenkaan oltu määritelty ja vaikka tiedän veriryhmäni  eikä minulle ole koskaan annettu verensiirtoja tms., ei se kelvannut. Uudestaan verikokeeseen siis, mutta sanoin meneväni joku toinen päivä. Jonotusta tälle päivälle oli ollut jo ihan tarpeeksi.

Kärry täynnä, vaan ei tästä kaupasta ostettuja tavaroita...

Lähdimme Jennyn kanssa illalla ostoksille Panorama ostoskeskukseen kuskimme Josephin kuljettamana. Kauppakeskuksessa oli huippusuunnittelijoiden liikkeitä ja myös meille normaaleille ihmisille tarkoitettuja puoteja sekä iso hypermarketti. Rukoustauon aikan yritimme kurkkia eri liikkeiden sisään ja valitsimme ne, mihin meillä oli rahallisesti rahkeita. Saimmekin muutamia edullisia ostoksia tehtyä (vaikka emme olleetkaan varsinaisesti shoppailemassa) ja ehdimme hypermarkettiin ennen seuraavaa rukoussessiota.

Kassoille mentäessä tuli miesmyyjä viittomaan, että "tänne tänne". Suuntasimme kassalle ja sama heppu alkoi latoa ostoksiamme kärrystä hihnalle. Kassa klikkaili ostoksiamme ja saman tien kaksi kaupan henkilökuntaan kuuluvaa latoi tavaramme kasseihin ja täkäläiseen tapaan niitä kasseja sitten tulikin toistakymmentä. Täällä on joka ruokakaupassa ostosten pakkaajat ja yhdessä kassissa saattaa olla vain yksi tai kaksi pientä ostosta, joten kasseja on aina kamala määrä.


Meidän ei tarvinnut kuin maksaa, muuten vain seisoimme ja katsoimme, miten homma hoitui sulavasti, vaikkakin ekologisesti arveluttavasti. Lykkäsimme ostoskärryt ulos otettuamme ensin hysteerisesti nauraen kuvia pursuavista ostoskärryistä, ja kuinka ollakaan: kaupan apulainen oli seurannut meitä ja tuli nostamaan kassimme odottavaan autoon. Tunsimme itsemme varsinaisiksi prinsessoiksi! Asuntoomme sentään jouduimme kaikki ostoksemme itse sormet venyen raahaamaan, meiltä kun puuttuu vielä se oma kamarineito...

Retkeilemässä

Toissapäivänä olimme sairaalan toimesta syömässä perinteisessä saudiarabialaisessa ravintolassa. Meitä uusia tulokkaita osallistui tähän noin kymmenen euroa maksavaan retkeen parisenkymmentä, jonka lisäksi mukaan tuli neljä vapaaehtoista tutoria.


Matkan piti kestää alle 20 minuuttia, mutta ikävä kyllä kuskimme ajoi pari kertaa harhaan, minkä ansiosta saimme ihailla Riadin kaupunkimaisemaa (ja hienoja autoja) melkein 1,5 tuntia!

Ravintolassa ruokailimme tietenkin perhepuolella ja menimme sinne sisään sivuovesta. Saimme aluksi saudikahvia, joka on maustettu kardemummalla. Väriltään se oli hyvin vaaleaa ja maultaan mietoa. Saudi-Arabian eteläosassa kahvi on vaaleaa ja sitä tarjotaan koko kuppi, mutta mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä tummemmaksi kahvin väri muuttuu ja tarjottava määrä pienenee.

Itse ateria sisälsi useita eri ruokalajeja, paikalliseen tapaan tarjoiltuna lattialta isoissa kipoissa, joista jokainen otti itselleen haluamansa määrän.Ruoka oli hyvää (lammasta, kanaa ja katkarapuja sekä erilaisia sooseja), mutta jälkiruoka, joka oli jonkinlaista vanukasta, ei maistunut oikein millekään. Pääasia oli kuitenkin se, että saimme tutustua kattavasti saudilaiseen perinneruokaan aidossa ympäristössä.

Varhain seuraavana aamuna lähdimme retkelle hiekkadyyneille. Meitä oli taas bussilastillinen (reilu 20 henkeä) ainakin seitsemästä eri maasta ympäri maailmaa.

Ehkä parempi, ettemme nähneet näiden jälkien aiheuttajia

Ajettuamme vajaan tunnin saavuimme aavikon laidalle, josta sai vuokrata halutessaan mönkijän ja ajella dyyneillä. Jätimme tämän kokemuksen kuitenkin Jennyn kanssa väliin ja ajelun sijaan kävelimme dyyneillä erilaisten aavikkoeläinten jalan- ja matelujälkiä tutkaillen ja hienon hienoa hiekkaa ihaillen.

Huhuu! Onko siellä ketään?

Sen sijaan varsinkin parkkipaikan läheisyydessä oleva roskamäärä, joka pilkisti hiekan alta, ihmetytti meitä. Muovipulloja ja vaatemyttyjä oli joka puolella, osin hiekkaan hautautuneina. 

Näimme kauempana kameliaitauksia ja suunnistimme niitä kohti. Kamelifarmari antoi meille elekielellä luvan silitellä kameleita ja ne olivatkin todella suloisia! Kamelirouvat tulivat heti luokse turvillaan tökkien ja rapsutuksia ja paijailuja anoen.



Valtavan kokoinen Herra Kameli puolestaan oli omassa aitauksessaan, eikä näyttänyt lainkaan ilahtuneelta meidät nähdessään. Se huojahteli uhkaavasti puolelta toiselle ja tuijotti meitä herkeämättä haaremiaan vahtien. Paikallinen oppaamme kertoi myöhemmin, että useampi kameli odotti poikasia (kantoaika 12-14 kk), joten olisikohan hormonit tehneet niistä äidillisiä ja suopeita meitä kohtaan? Lisäksi nämä kamelit olivat ns. villikameleita, eivät siis ratsuja tai työkameleita. Joka tapauksessa mielikuvani kameleista äkäisinä ja hermostuneina eläiminä muuttui täysin.

Oppaamme Faris

Ennen kotiin lähtöä oppaamme Faris kattoi meille pöydän mattojen päälle ja tarjosi itse tekemiään munakkaita ja erilaisia sooseja ja kasvismössöjä. Lisäksi oli arabialaista leipää (lättänä, pitaleivän tyyppinen), muffinseja ja arabialaista maustekakkua. Juomaksi oli teetä pahanmakuisen maidon kanssa (kun Farisin silmä vältti, sai aavikkokasvi teetä ravinnokseen) ja pullotettua vettä.

Kamelikyyti

Paluumatkalla näimme avolava-auton, jonka kyydissä matkusti kaksi kamelia. Tämä on kuulemma tyypillinen tapa kuljettaa kameleita, sen erikoisempia kuljetusautoja ei tarvita.

Kokonaisuudessaan retki oli oikein mukava kokemus, eritoten lempeät ja hellyydenkipeät kamelit, ja kaiken huipuksi ei-arabialaiseen tapaan olimme kotona jopa 10 minuuttia etuajassa!

Orientaatiota olan takaa

Orientaatiossa

Olemme olleet nyt koko tämän viikon orientaatiossa. Koska meitä uusia on isoin ryhmä ikinä, reilusti yli 100 monesta eri kansallisuudesta (suurin osa Intiasta), on myös ohjaajiemme organisaatiokyky koetuksella. Saudi-arabialaiset ovat työskennelleet vasta 90-luvulta lähtien, joten tehokkuus ja aikatauluissa pysyminen on vaikeaa. Muutenkin paikallinen aikakäsitys on jotain muuta, kuin mihin olemme tottuneet (5 minuuttia on mahdollisesti noin puoli tuntia). Ohjaajinamme on myös muualta maailmalta tänne tulleita, mutta maassa maan tavalla, eli ei mitään kiirettä...

Sim-korttia ostamassa

Meillä oli hoito-, lääke- ja laskutentti tänään, joka onneksi meni läpi. Noin puolet ryhmästämme joutuu tentin uusimaan, heillä on vielä kaksi yritystä jäljellä. Olemme erilaisten luentojen ohessa rampanneet ympäri sairaala-aluetta henkilökortin haussa, saudi-sim kortin ostossa ja räätälillä työasujen sovituksessa. Työasut ovat uudet ja ne lyhennetään tarvittaessa mittojen mukaan, tosin suurin osa ryhmästämme sai liian pienet työasut, koska isompia kokoja ei enää ollut saatavilla.Vaikka työasut eivät mahdu päälle, oli ne silti otettava vastaan. Ensi viikolla tulee kuulemma uusi satsi isompia kokoja. Itselläni kävi hyvä onni, sain oikean kokoiset vaatteet, eikä räätäli joutunut tekemään lainkaan korjauksia.

Elina, Jenny, Sina ja minä social clubilla

Iltapäivisin olemme me suomalaiset ja välillä muutama englantilainen istuskelleet juttelemassa "social clubilla" eli pikku myymälöiden ja ravintoloiden edustalla, johon paistaa ilta-aurinko. Takana on tenniskenttiä ja koripallokenttä.

Matkalla Hyper-Pandaan

Olemme myös uskaltautuneet parina iltana kävellen Hyper-Pandaan (läheisin iso marketti, jonka yhteydessä on myös paljon muita kauppoja ja pikaruokaravintoloita), johon päästäkseen tarvitsee ylittää muutama 3-4 kaistainen vilkasliikenteinen tie.

Koska liikennevaloja ei ole jalankulkijoille, on teiden ylitys aina tehtävä ripeästi. Toissa iltana poliisi jopa pysäytti liikenteen, jotta pääsemme ylittämään tien. Täällä ei siis ole tapana kuljeskella jalkaisin juuri mihinkään, vaan luotettavat sairaalan kuljettajat vievät paikasta toiseen. Nämä kyydit eivät maksa juuri mitään, mutta toisaalta kävelykin on vaihteeksi kivaa eikä tarvitse soitella ja tilailla kyytejä eikä seistä ruuhkassa.

Riadista löytyy kaikki mahdolliset länsimaalaiset kauppa- ja pikaruokaketjut paikallisten kauppojen ja ravintoloiden  lisäksi. Kaupat ja ravintolat ovat avoinna myöhään, esimerkiksi Ikea on auki kello yhteen asti yöllä. Monet hypermarketit, kuten meidän Pandakin, ovat auki aina. Kaupat menevät kuitenkin kiinni rukousten ajaksi viisi kertaa päivässä noin 20-30 minuutiksi, mutta jos kaupassa sattuu jo olemaan asiakkaana, saa sinne jäädä. Palvelua ei ole eikä ulos pääse, mutta kaupassa kiertely on sallittua. Rukouksen aikana on tietenkin käyttäydyttävä hillitysti ja puhuttava hiljaisella äänellä rukoilevia muslimeja kunnioittaen. Kun rukoushetki on ohi, avataan kauppojen ovet ja henkilökunta palaa palvelemaan asiakkaita normaaliin tapaan.

Vihdoinkin perillä!

Olen ollut täällä jo 5 päivää, mutta vasta nyt pääsen käsiksi blogiini. Pääasia, että yhteydet tomii ja salasanankin sain vaihdettua, koska olin sen jo ehtinyt tässä välissä unohtaa.

Tästä se seikkailu alkaa!

Viime viikon keskiviikkona sain aamupäivällä puhelun välitystoimistolta: lähtö olisi perjantaina, eli vajaan 2 vuorokauden kuluttua, klo 7:30 aamulla. Meitä lähtisi yhteensä viisi sairaanhoitajaa, mikä oli kiva uutinen. Mieluummin eksyy yhdessä kuin yksin. Lisäksi vaihtoaika Frankurtissa olisi seitsemisen tuntia, joten seura tulisi tarpeeseen. Kiire tuli, mutta sain kaiken pakattua Maken avulla ja pääsin onnellisesti matkaan asianmukaisesti vaatetettuna.

Matka sujui hyvin. Lufthansan koneet sekä Helsingistä että Frankfurtista  lähtivät myöhässä, mutta Riadiin saavuimme vain vajaan tunnin myöhässä heti puolenyön jälkeen.

Minä ja kämppäkaverini Jenny Riadin kentällä (jossa ei saa kuvata)

Hienolla, modernilla lentokentällä kaikki sujui kuin liukuhihnalla. Meidät haettiin erikseen pääjonon ohi passin/viisumin tarkastukseen, jossa otettiin sormenjäljet ja valokuva iirksistä. Arabiasuinen passintakastaja oli kovin hymyileväinen ja jutusteli niitä näitä kysellen aikomuksistani jäädä pidemmäksikin aikaa kuin vain 3 kuukaudeksi. Ajattelin heti, että ahaa: nyt tässä yritetään saada mut lipsauttamaan, että aionkin jäädä pidemmäksi aikaa maahan ja jo kohta vietäisiin jonnekin lentokentän tyrmään odottamaan jatkotutkimuksia/tunnustusta. Vakuuttelin, etten varmasti jää tänne, kun lapset ja mies odottavat kotona, mutta ystävällinen herra vaan jatkoi, että perhe tulee sitten perässä. Tulkitsin siis small talkin täysin väärin, koska en uskonut sellaista Saudi-Arabiassa olevan.

Olimme asunnollamme 20 tunnin matkustelun jälkeen klo 2 aikaan aamuyöllä. Uusi kotimme on ylimmässä, 5 kerroksessa oleva siisti kolmio. Molemmilla on omat makuuhuonet ja kylpyhuoneet sekä vaatekomerot ja paljon kaappitilaa. Meille oli molemmille tuotu pahvilaatikolliset eri kuivaruokia ja jääkaapissa oli paljon vettä, leipää ja juustoa. Vaikka väsytti, sain ylivireystilani vuoksi unta vasta neljältä.
 

Uusi koti, ikkunani on ylimmässä kerroksessa 3. oikealta

Aamulla lähdimme herättyämme altaalle. Lämpötila oli 35 astetta ja ajattelimme jo hetken kuluttua pulahtaa vilvoittavaan veteen. Vesi oli ehkä noin 37 asteista, joten se siitä vilvoituksesta, mutta oli se sentään märkää.

Kollegani Soile Peijaksen sairaalasta -Saudi-konkari ja nyt tällä erää jo toista vuotta täällä töissä- tuli tuomaan meille laina-abayat, jotta pääsemme ostamaan omat läheiseen ostoskeskukseen.

Soile ja mä

 
Taksi ostoskekukseen maksoi 2 €. Meillä ei ollut huiveja päässä, vaikka mukana ne tietenkin olivat, mutta hypermarketin uskonnollinen poliisi oli onneksemme tällä kertaa ostoksilla eikä työtehtävissä eikä täten puuttunut asiaan. Kävimme syömässä KFC:ssa perhepuolella, jossa saimme olla keskenämme. Miesten puolella taisi olla enemmän porukkaa.

Koska oli lauantai, oli viikonlopun viimeinen päivä ja arki alkaisi seuraavana päivänä -vaan ei meille. Ainoa virallinen osallistumisemme sunnuntaina oli teejuhliin ja sairaalakierrokselle iltapäivällä, joten saimme taas oleilla aamupäivän altaalla. Nämä ensimmäiset kaksi päivää olivat kuin olisi lomalla ollut, joten tämä oli paras mahdollinen alku uudelle työrupeamalle King Faisal Hospital and Research Centerissä!

Kohta mennään!

Hoohetki lähenee, mutta kuinkas ollakaan: koska Saudi-Arabiassa on pyhiinvaelluskuukausi ja loma-aika, ei lentolippuja kuulu. Töiden pitäisi alkaa viikon kuluttua maanantaina (siis 20.10), mutta mikäs kiire tässä on... Mun vika työpäiväni Peijaksen sairaalassa on 16.10., joten sen jälkeen mikä tahansa ajankohta sopii.

Olen hankkinut ne pakolliset väljät, peittävät ja mustat matkavaatteet. Maken mielestä tosin päällimmäisen nelulehuljakkeen läpi näkyy  käsivarsien ihoa, mutta näkyköön! Enhän mä nyt voi mitään vuorellista kolttua matkalle laittaa. Kaulaani kiedon värikkää huivin, jottei ihan tylsäksi mene...

Epätodellinen olo. Oikeastaan en edes halua ajatella, miten kauaksi aikaa lähden pois kotoa, muuten saattaisi alkaa ahdistaa. Enkä missään tapauksessa kotona vello esi-ikävästä enkä hoe, että kohta menen, kohta mene, vaikka mielessä se enenevissä määrin onkin. Eniten jännittää viimeiset hyvästit, ja koska olen itkijänainen, tulee siitä ihan hirveää. Päästääköhän ne edes koneeseen...

Oletettavasti siis alkuviikosta varmistuu lähtöpäivä. Viisumihan mulla jo onkin (government visa, koska siellä ei ole sellaista kuin tourist visa), voimassa 90 päivää (ei passaa hymyillä tässäkään virallisessa kuvassa. Vaikeaa oli pitää pokka kuvaa otettaessa...).

 Rahaakin jo vaihdoin, siinäpä vasta leppoisan näköiset heput, eikö?!

Enää matkalaukun pakkaaminen siis edessä, mutta sen teen varmaankin tapani mukaan vasta viime tipassa. Eihän siellä juuri vaatteita tarvita, kun se abaya on pakollinen vähän joka paikassa ja töissä työunivormu... Ystäväni ja vanha kollegani Soile tosin viettää erittäin vilkasta sosiaalista elämää siellä (juhlia, matkoja, juhlia, matkoja... Niin ja välillä töitä) joten kai muutama normaali vaatekin mukaan on otettava. Halloween juhlat kuulemma tulossa pian, pitääkin käydä ostamassa kasvomaalit mukaan.