Retkeilemässä

Toissapäivänä olimme sairaalan toimesta syömässä perinteisessä saudiarabialaisessa ravintolassa. Meitä uusia tulokkaita osallistui tähän noin kymmenen euroa maksavaan retkeen parisenkymmentä, jonka lisäksi mukaan tuli neljä vapaaehtoista tutoria.


Matkan piti kestää alle 20 minuuttia, mutta ikävä kyllä kuskimme ajoi pari kertaa harhaan, minkä ansiosta saimme ihailla Riadin kaupunkimaisemaa (ja hienoja autoja) melkein 1,5 tuntia!

Ravintolassa ruokailimme tietenkin perhepuolella ja menimme sinne sisään sivuovesta. Saimme aluksi saudikahvia, joka on maustettu kardemummalla. Väriltään se oli hyvin vaaleaa ja maultaan mietoa. Saudi-Arabian eteläosassa kahvi on vaaleaa ja sitä tarjotaan koko kuppi, mutta mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä tummemmaksi kahvin väri muuttuu ja tarjottava määrä pienenee.

Itse ateria sisälsi useita eri ruokalajeja, paikalliseen tapaan tarjoiltuna lattialta isoissa kipoissa, joista jokainen otti itselleen haluamansa määrän.Ruoka oli hyvää (lammasta, kanaa ja katkarapuja sekä erilaisia sooseja), mutta jälkiruoka, joka oli jonkinlaista vanukasta, ei maistunut oikein millekään. Pääasia oli kuitenkin se, että saimme tutustua kattavasti saudilaiseen perinneruokaan aidossa ympäristössä.

Varhain seuraavana aamuna lähdimme retkelle hiekkadyyneille. Meitä oli taas bussilastillinen (reilu 20 henkeä) ainakin seitsemästä eri maasta ympäri maailmaa.

Ehkä parempi, ettemme nähneet näiden jälkien aiheuttajia

Ajettuamme vajaan tunnin saavuimme aavikon laidalle, josta sai vuokrata halutessaan mönkijän ja ajella dyyneillä. Jätimme tämän kokemuksen kuitenkin Jennyn kanssa väliin ja ajelun sijaan kävelimme dyyneillä erilaisten aavikkoeläinten jalan- ja matelujälkiä tutkaillen ja hienon hienoa hiekkaa ihaillen.

Huhuu! Onko siellä ketään?

Sen sijaan varsinkin parkkipaikan läheisyydessä oleva roskamäärä, joka pilkisti hiekan alta, ihmetytti meitä. Muovipulloja ja vaatemyttyjä oli joka puolella, osin hiekkaan hautautuneina. 

Näimme kauempana kameliaitauksia ja suunnistimme niitä kohti. Kamelifarmari antoi meille elekielellä luvan silitellä kameleita ja ne olivatkin todella suloisia! Kamelirouvat tulivat heti luokse turvillaan tökkien ja rapsutuksia ja paijailuja anoen.



Valtavan kokoinen Herra Kameli puolestaan oli omassa aitauksessaan, eikä näyttänyt lainkaan ilahtuneelta meidät nähdessään. Se huojahteli uhkaavasti puolelta toiselle ja tuijotti meitä herkeämättä haaremiaan vahtien. Paikallinen oppaamme kertoi myöhemmin, että useampi kameli odotti poikasia (kantoaika 12-14 kk), joten olisikohan hormonit tehneet niistä äidillisiä ja suopeita meitä kohtaan? Lisäksi nämä kamelit olivat ns. villikameleita, eivät siis ratsuja tai työkameleita. Joka tapauksessa mielikuvani kameleista äkäisinä ja hermostuneina eläiminä muuttui täysin.

Oppaamme Faris

Ennen kotiin lähtöä oppaamme Faris kattoi meille pöydän mattojen päälle ja tarjosi itse tekemiään munakkaita ja erilaisia sooseja ja kasvismössöjä. Lisäksi oli arabialaista leipää (lättänä, pitaleivän tyyppinen), muffinseja ja arabialaista maustekakkua. Juomaksi oli teetä pahanmakuisen maidon kanssa (kun Farisin silmä vältti, sai aavikkokasvi teetä ravinnokseen) ja pullotettua vettä.

Kamelikyyti

Paluumatkalla näimme avolava-auton, jonka kyydissä matkusti kaksi kamelia. Tämä on kuulemma tyypillinen tapa kuljettaa kameleita, sen erikoisempia kuljetusautoja ei tarvita.

Kokonaisuudessaan retki oli oikein mukava kokemus, eritoten lempeät ja hellyydenkipeät kamelit, ja kaiken huipuksi ei-arabialaiseen tapaan olimme kotona jopa 10 minuuttia etuajassa!